Kummitusjuna – Luku 1

Tervetuloa lukemaan Tarinataiteen ja tarinatieteen ensimmäistä postausta! Tänään alkaa jatkotarina, josta itse tykkään erittäin paljon.

Tällä blogialustalla on ongelmana, etten saa laitettua sisennyksiä, joten kuvittele kaikki vähän suuremmat rivivälit sisennyksiksi. Varsinaiset kappalejaot on merkitty tähdellä.

Olen kirjoittanut tämän tarinan ensimmäisen luvun niin monta kertaa uusiksi, että alan jo itsekin tykätä siitä. Palautetta saa aina antaa, hauskoja lukuhetkiä!

*

Ilotulitusten paukkeessa kukaan ei huomaisi yhden sydämen jäätymistä. Kun uhrin kaatuminen maahan huomattaisiin, Sofia olisi jo matkalla hakemaan palkkapussiaan.

Tehtävää oli tarjonnut uhrin, Helmilän kartanon isännän, palvelija. Hän oli varastanut isäntänsä rahoja maksaakseen Sofian palkan. Se oli tuntunut Sofiasta niin oudolta, ettei hän ollut jäänyt kyselemään tarkempia syitä murhaan. Sofia oli vain hyväksynyt tehtävän ja sen takia hän oli nyt vielä vihreälehtisten puiden takana piilossa kellon näyttäessä kahta minuuttia vaille keskiyötä.

Parempi noita olisi varmaan tehnyt vielä viimeisiä harkintoja murhatapaan, mutta Sofia ei osannut kunnolla mitään muuta kuin sydänjäädytyksen.

Se oli juuri sitä miltä kuulostikin.

Sofia toivoi voivansa viilentää vähän omaakin sydäntään. Se hakkasi hulluna. Tämä on helppo tehtävä, usko nyt, hän torui itseään.

Keskiyö lähestyi. Kun päivä ja myös vuodenaika vaihtuisi, alkaisi syksyn tuloa juhlistava ilotulitus. Se kestäisi neljä minuuttia, joiden alussa Sofian olisi murhattava herra Helmilä ja lähdettävä pakoon.
Sofia toivoi ilotulituksen vievän ihmisten huomion pois ilman kylmenemisestä, jota väkisinkin tapahtui taikoessa, suuremmissa loitsuissa enemmän kuin pienissä. Sofia yritti rauhoittua senkin takia, että jos kuolemaan johtavan loitsun teki ilman täyttä keskittymistä, lämpötila saattoi laskea pakkasen puolelle. Sen syksyn tuloa juhlivat ihmiset varmasti huomaisivat.

Sofia varoi päästämästä herra Helmilää silmistään. Hän yritti olla kahisuttamatta jo muutamaa pudonnutta lehteä siirtyessään parempaan tarkkailuasentoon.

Ensimmäiset raketit singahtivat taivaalle ja räjähtivät vihreiksi ja keltaisiksi kipinöiksi. Samaan aikaan herra Helmilä kaatui maahan — vaikka Sofia ei ollut tehnyt mitään. Hän näki vilahduksen vaaleanpunaista väkijoukon seasta ja tiesi heti, kuka oli vienyt hänen tehtävänsä. Helena.

Muutama herra Helmilän vierestä alkoi kääntyillä ja osoitella häntä huudahdellen samalla jotain ja Sofian oli lähdettävä. Olisi hieman liian epäilyttävää jäädä siitä paikasta.

Sofia oli matkalla vanhalle luostarille, jonne oli sopinut tapaamisen Helmilän kartanon palvelijan kanssa, mutta ajatteli sitten, että Helena oli varmasti tehnyt sopimuksen palvelijan kanssa eikä Sofia mitään palkkaa saisi, kun ei ollut varsinaisesti mitään tehnytkään.

Sofia kiroili siksi, että ei olisi halunnut kiroilla. Helena oli vienyt heidän tehtävänsä, jälleen kerran, eikä Sofia tällä kertaa ollut edes ärtynyt.

Juttu oli se, että jos Sofia kuuli huhuja väkivaltaisista jengeistä satamassa, hän oikaisi sen poikki. Jos sanomalehdessä kerrottiin noitavainojen kiristymisestä, Sofia meni kadulle ja muutti lehden siniseksi ajatuksen voimalla. Jos Helena päihitti heidät yhtään missään, hän käveli pää painuksissa kotiin. Ei tietenkään kirjaimellisesti, koska Ruusunpiikkien johtajana hänen oli aina pidettävä pää pystyssä, katse kovana ja askeleet reippaana, mutta Helenan kanssa kaikki oli aina henkilökohtaisempaa. Jos joku tiedusteli syytä, Sofia mutisi jotain vanhoista kaunoista.

Nyt Sofia kuitenkin tunsi olevansa helpottunut. Hän uskotteli sen johtuvan siitä, että häntä ei voisi nyt yhdistää murhaan — Sofia oli huomannut kartanon isännästä pilkottavan veitsen, eikä kukaan epäilisi häntä veitsellä murhaajaksi  — eikä hän saisi mitään murhasta seuraavaa rangaistusta. Mutta vaikka hän miten vakuutti itselleen, että olisi kyllä pystynyt murhaamaan, hän ei saanut itseään varmaksi.

Sofia ihmetteli, mistä Helena oli keksinyt viedä heidän tehtävänsä. Sen hän oli jo oppinut, ettei kannattanut yllättyä mistään, mitä Helena tiesi. Helena oli töissä palvelustyttönä linnassa ja Sofia tiesi kokemuksesta, että siellä kuuli kaikenlaista. Hänkin oli ollut ennen palvelustyttönä ja tiesi heidän tiukoista kotiintuloajoistaan, jotka saivatkin Sofian epäilemään, ettei murhaaja ollut Helena. Helena nimittäin laittoi kaikki apulaisensakin käyttämään vaaleanpunaista, mikä oli Sofian mielestä aivan liian tunnistettavaa. Hänen tiiminsä, Ruusunpiikkien, käyttämä sormus oli hänestä paljon parempi. Se oli kultainen, siinä oli tummanpunainen ruusun muotoinen timantti ja sormuksen ympäri kulkivat tummanvioletit piikit.

Taikojiksi heidät olisi tunnistanut ilman sormuksiakin. Kaikilla, joilla oli minkäänlaisia taikakykyjä, oli moniväriset silmät. Sofian silmissä oli enimmäkseen vihreää, vähän ruskeaa ja sininen reunus. Sofialla oli myös samanlaiset hiukset kuin kaikilla noidilla: pitkät, suorat, paksut ja tummanruskeat.

Sofia saapui kaupungin laidalle, kun hän huomasi pienen tulipalon vaaleanvihreän talon nurkalla. Hän kavahti taaksepäin, vaikka oli lähes viiden metrin päässä. Lähes heti, kun Sofian tummanpunainen viitta heilahti takaisin paikoilleen, tulipalo taittui sammuksiin. Sofia tuijotti hiillosta hetken ja huomasi sitten, että sen seasta pilkotti kellastunut paperinpala, joka ei ollut palanut laisinkaan. Sofia alkoi pelätä entistä enemmän ja oli nyt varma, keneltä tulipalo ja viesti olivat. Häntä ei olisi huvittanut ollenkaan mennä hakemaan ja lukemaan viestiä, mutta hän tiesi, että tulisi saamaan sen tavalla tai toisella eikä hän halunnut olla pelkuri varmojen tarkkailijoiden silmissä. Eikä herätä seuraavana aamuna siihen, että viesti oli kirjoitettu Sofian seinälle hänen kissojensa verellä.

Sofia astui varovaisesti lähemmäs hiillosta, odottaen sen räjähtävän taas tuleen. Hän pääsi tarpeeksi lähelle ja nappasi kellastuneen viestin nopeasti käteensä.
Hän astui taaksepäin lukeakseen sen.

 

”Hyvä Sofia,
meillä on tehtävä sinulle ja tiimillesi. Te kaikki varmastikin arvaatte, mitä tapahtuu, jos epäonnistutte. Te kaikki tiedätte, mistä me puhumme.
Tehtävästä saatte lisätietoja, kun kaikki ovat ensin saaneet oman samantyylisen viestinsä.
Terveisin M.”

 

Kun Sofia oli lukenut kirjeen, se katosi jäljettömiin jättäen palovamman hänen käteensä, ilman tulta. Sofia tuijotti kaukaisuuteen.

Hän ei ollut arvannutkaan, kuinka paljon yhteistä hänellä ja hänen tiimillään oli.

*

Tylsät ihmiset eivät jääneet velkaa kummituksille. Siitä Sofia oli aika varma. Mutta kun hän katseli ympärilleen Ruusumajassa, Ruusunpiikkien päämajassa, tylsyys olikin ainoita vikoja, joita hän ei onnistunut löytämään.

Muut tiimistä istuivat tummanruskean, suorakulmion muotoisen puisen pöydän ääressä pelaamassa korttia. Madialla näytti olevan vaikeuksia pitää pokerinaamaa edes pelipöydässä. Hän kieputti oranssia kiharaansa sormensa ympärille tuijottaen neuvottoman näköisenä korttejaan. Sofia ei uskonut, että se oli vain taitavaa hämäämistä hyvien korttien piilottelemiseksi.

Madiaa vastapäätä istuivat Hugo ja Lucas keskustellen jostain. Lucas ei huomannut, että Hugo saattoi nähdä hänen korttinsa. Vielä pahempaa oli, ettei Hugokaan huomannut. Tai todennäköisesti huomasi, mutta oli liian kohtelias katsoakseen.

Sofia huokaisi seinälle kääntyessään ripustamaan viittaansa naulaan. Huokauksen syy ei suinkaan ollut mikään hänen äsken huomaamansa vaan se, että kukaan ei ollut kysynyt mitään tehtävästä, sillä kaikki olivat huomanneet hänestä jonkin menneen pieleen. Ja he varmaan myös arvasivat, että sillä oli jotain tekemistä Helenan kanssa.

Sofiaa ärsytti, että hän oli niin läpinäkyvä. Hän halusi olla samanlainen kuin Helena ja suurin osa muiden taikojatiimien johtajista, joita kukaan ei kunnolla tuntenut. Sen takia hän ei edes ajatellut kertovansa viestistä muille.

Sofia alkoi keittää kovasti tarvitsemaansa teetä sanomatta vieläkään sanaakaan. Sitten hän huomasi, että joku puuttui: Daniel, taikuri oikeilla taikomiskyvyillä, Ruusunpiikkien uusin vahvistus. Sofia oli värvännyt hänet vasta pari viikkoa sitten eikä ollut sen takia heti huomannut, että koko tiimi ei ollut kasassa.

”Missäs herra taikuri on?”

Hugo, Madia ja Lucas vaihtoivat katseita. Kukaan ei sanonut mitään.

”Teki katoamistempun?”

”Hän on… tulossa”, Hugo sanoi.

”Mistä hän on tulossa?” Sofia kysyi.

”Hän ei halunnut sinun tietävän”, Lucas sanoi varovaisesti.

”Yleensä se ei lupaa hyvää, jos minun ei haluta tietävän.”

*

Kiitos jos jaksoit lukea näin pitkälle, jatkoa on luvassa hyvin pian!

Jätä kommentti